10.6.2013

Pelaajasta Superpelaajaksi


Jääkiekon MM-kisoista on kohta kuukausi. Kiekkomaailmaa seuraavat eivät voineet näissäkään kisoissa välttyä Don Juhani Tami Tammisen kommenteilta ja kalapaidoilta. Tami ei tänäkään vuonna tehnyt analyyseissaan poikkeusta superlatiivien käytön osalta. Pelaajiin kohdistuvissa hehkutuksissa yksi adjektiivi oli jälleenkerran ylitse muiden. Super. Mutta mikä itse asiassa on ”Super”? Mikseivät kaikki pelaajat ole superpelaajia ja ihmiset superihmisiä?


Tavallisesti superpelaajan määritelmä kuuluu ehkä jotenkin seuraavasti: ”Sellainen joka tekee sitä mihin muut eivät pysty, taitava, nopea, älykäs. Huippu itseluottamus. Ylittää itsensä jatkuvasti”. Olemme usein tottuneet siihen, että tietämällä jonkin asian määritelmän tai muodon, pystymme johtamaan keinon tai tavan saavuttamaan sen. Rohkenen kuitenkin väittää, että supervoimien kanssa asia ei kuitenkaan ole aivan näin.

Tarkasteltaessa oikeastaan ketä tahansa huippumenestyjää, supermiestä- tai naista - ja aivan miltä alalta tahansa, nousee heidän toimissaan nimittäin esille eräs merkittävä yhdistävä tekijä. Tekijä, joka on ominainen niin jääkiekkoilijoille, jalkapalloilijoille, tennispelaajille, toimitusjohtajille, johtaville asiantuntijoille, huippupoliitikoille ja ylipäätään huippuammattilaisille. Tämä tekijä on itseohjautuvuus.

Itseohjautuvuus tarkoittaa kykyä ja taitoa kuunnella itseään, asettaa toiminnalleen tavoitteita ja toimia niiden mukaisesti. Superpelaajan erottaakin rivipelaajasta esimerkiksi juuri se, että kauden päätyttyä hän tietää vuorokauden tarkkuudella missä kunnossa hänen on oltava menestyäkseen seuraavalla kaudella vähintään yhtä hyvin kuin edellisellä kaudella. Tai se, että Superpelaaja osaa havainnoida toimintaansa itse ja kehittää taitojaan jatkuvasti paremmiksi. Tai se, että hän osaa huolehtia siviilielämän ympäristönsä urheilua tukevaksi. Tai se, että tunnistaessaan toiminnassaan tilanteen joka estää omiin tavoitteisiinsa pääsemisen, hän tietää mistä saada apua tai tukea, olipa kyseessä sitten fysiikka, taidot, ravinto, ihmissuhteet, kommunikointi, johtaminen tai mitä vain.

Jonkun mielestä voi tuntua suorastaan lattealta tai jopa banaalilta, että huippusuorittamisen takana on niinkin ”yksinkertainen” asia kuin itseohjautuvuus. Itseohjautuvuuden lisääminen voikin ensi alkuun kuulostaa helpolta, vaikka sitä se ei valitettavasti ole.

 

Tehdäänpä pieni testi. Vedä syvään henkeä.

Lämmittelyksi palauta mieleesi aika kun olit vielä koulussa. Muistatko koskaan, että olisit lukenut jotakin ainetta enemmän kuin olisi tarvinnut? Koittanut selvittää miten tulla vielä paremmaksi ja osaavammaksi?

Nyt palauta mieleesi edellinen kausi ja treenit.

Kuinka monta kertaa treenasit täysiä omatoimisesti? Kuinka monta videota katsoit suorituksistasi vain voidaksesi parantaa omaa peliäsi? Entä kuinka monta kertaa katsoit jonkun muun tekemistä miettien, että noin minunkin pitäisi tehdä? Montako kertaa kokeilit havaitsemisia ratkaisuja? Entä monestiko otit yhteyttä asiantuntijaan saadaksesi esimerkiksi selville miten sinun tulisi harjoitella, syödä tai miten voisit maksimoida palautumisen?

Jos vastasit kaikkiin edellä esitettyihin kohtiin ”useita”, voit mennä peilin eteen ja taputtaa itseäsi olalle. Meillä muilla riittää kuitenkin edelleen pohdittavaa.

 

Taidon kehittämisen ja  yleisen valmentamisen paradoksi eli epäloogisuus on siinä, että valmentajalla on usein urheilijan kehityskaaren alussa paljon annettavaa erityisesti perustaitoihin ja osaamiseen. Osaamistason parantuessa, opastettavat asiat vähenevät ja valmennettava saavuttaa osaamistasoltaan valmentajansa. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisessa valmennus-suhteessa on piste, jonka jälkeen valmentaja ei enää pysty juurikaan tukemaan valmennettavaansa fyysisessä tai suoritustaidollisessa toiminnassa. Tässä pisteessä myös valmennettavan itseohjautuvuus alkaa muuttua ratkaisevaksi tekijäksi tulevaisuuden kannalta, mikä muuttaa myös valmennussuhdetta. Erinomainen valmentaja kykeneekin antamaan valmennettavalleen eväät itseohjautuvuuden tarkasteluun ja kehittämiseen, sillä hän kehittää jatkuvasti myös omia Supervoimiaan.

Hyvä uutinen kaikille Superpelaajiksi ja -ihmisiksi aikoville on, että supervoimia voi kehittää ja harjoitella. Itseohjautuvuus on siis taito ja sen voi oppia. Valitsemalla Supervoimien päälle ymmärtävän valmentajan tai käyttämällä ulkopuolista sparraajaa, itse kullakin on mahdollisuus kehittää omaa itseohjautuvuutta ja siten muuttaa omaa toimintaansa entistä laadukkaammaksi.